Ireland, always part of me

 Oon pyöritellyt tätä kirjoitusta jo viimeisen viikon enkä ole saanut tähänkään tekstiin  mitään järkevää aikaiseksi. Mä kuitenkin haluan kirjoittaa ja nyt olen kirjoittanut tarpeeksi. Tässä mun ajatuksia. 

Kiinnostuminen Irlantiin tapahtui melkein neljä vuotta sitten, kun tarkoituksena oli päästä älyttömän siistiin reissuun. Elämä meni kuitenkin eteenpäin ja ihan toiseen suuntaan, joten koko reissua  

ei koskaan tapahtunut. En kuitenkaan ikinä unohtanut Irlantia ja aina silloin tällöin unelmoin siitä. 

Viime kesänä töissä istuin tauolla tylsyyttäni tietokoneen ääressä ja valitin mun ihanalle työkaverille miten mun elämässä ei tapahdu koskaan mitään jännää ja aina vaan tätä arkea ja oikeesti onko mun elämä nyt sit tätä? Tähänkö nyt sit on tultu? Tasaiseen ja työntäyteiseen elämään?! 

Tosta noin se vaan lähti ja Irlantiin päädyin! Oli ihan mahtavaa, että olin juuri oikeaan aikaan lukemassa hakuja ja miten mä satuin löytämään just sen tietyn hakemuksen ja perheen! Kaikki tuntui vaan siltä, että näin on tarkoitettu ja pienen epävarmuuden takana mulla oli kuitenkin suuri halu lähteä. Vastasin hakemuksen ja parin lisäkysymyksen ja haastattelun jälkeen tapahtui jotain ihan uskomatonta, mä pääsin, Irlanti mä olin oikeasti lähdössä!

Ensimmäiset kaksi viikkoani Irlannissa, hirveä helleaalto, ei yhtään sadetta ja jokainen ihminen toistaan ihanampi. Rakastuin Irlantiin heti!

My dream wedding place <3 

Kärsin ikuisuuden kamalasta ikävästä. Mulla oli niin vaikeeta. Mä rakastin kaikkea ja kaikkia mitä näin, mutta mua myös ahdisti. Olin epävarma, mutta koskaan mua ei pelottanut. Mulla on alusta asti ollut parasystävä täällä.

Me ollaan edelleenkin ihan erilaisia ja tehdään edelleenkin toisemme hulluiks, enkä katsois Idaa hetkeäkään  ellei me oltaisi koettu kaikkia näitä juttuja yhdessä. Me pystyttiin alusta asti turvaamaan toisiimme, ja pystyttiin tekemään mitä vaan, koska meillä oli toisemme.

Howth

Sitä ei oikeasti edes ymmärrä miten nopeasti aika menee. Alussa ei otettu minkäänlaista stressiä reissaamisesta tai oikeastaan yhtään mistään muustakaan, koska meillä oli niin paljon aikaa vielä jäljellä. 

Alussa kuitenkin pieninkin retki oli suuri seikkailu. Pelkkä Dublinin keskusta sai mut huokailemaan ensimmäiset kaksi viikkoa ennen kuin näkyyn alkoi jotenkin tottumaan. Oma työmatka poikien koululle näytti paratiisilta ja retket meren lähelle olivat parasta ikinä!

Wicklow mountains

Näin jälkeenpäin loppusuoralla jos miettii, mitä asioita olisi pitänyt tehdä toisin, niin sanoisin, että ei mitään. Ikävää olisi voinut vähentää, mutta sen ikävän takia olen muuttunut ja oppinut asioita. Mulla on ikävä, mutta mulla ei ole ikävä, koska nyt olen vahva ja itsenäinen. Asia mitä kadun nyt on, että en jää pidemmäksi aikaa.

Belfast

Ollaan tehty hulluja, pelottavia, vaarallisia, ihania, mutta ennen kaikkea uusia asioita. Ilman sen parempia suunnitelmia ollaan päätetty lähteä jonnekkin ja saatu muodostettua reissusta uskomaton seikkailu!

Vähintäänkin yhtä paljon olen rakastunut Irlantilaisiin ihmisiin. Oikeasti se fiilis kun  työpäivän jälkeen istuskelet penkillä, meren lähellä ja pyyhit kyyneliä, huonon päivän takia ja random ihminen istuu viereen ja kysyy tarvitsenko nenäliinaa. Tällaisia kokemuksia mulla on monia ja ihan erilaisissa tilanteissa. Ihmiset näkevät, että juoksen bussiin ja viimeinen bussilipun ostaja pidättelee bussia ja maksaa mulle vielä kaiken lisäksi lipun ilman mitään syytä. Kassalla kun huomaan, että multa puuttuu 50 centtiä, antaa kassa henkilö mun silti viedä ostokseni. Taksikuskit, jotka lähes poikkeuksetta antaa alennusta ja muuten kyselee kuulumisia ja pitää huolta, että varmasti pääsen turvallisesti ovesta sisään ennenkuin jatkaa matkaa... Lista on loputon.

Tottakai idjootteja on kaikkialla, mutta yleisesti puhuen Irlantilaiset on käytöksessä ja elämänasenteessa paljon Suomalaisia parempia.. (Tietysti kulttuurierot yms. vaikuttavat tähän.)

Siinä onkin yksi asia mitä vihaan kun palaan Suomeen.
Ihmisten jatkuva negatiivisuus ja toisten ihmisten elämään puuttuminen rasittavat mun hermoja jo nyt. Miten se voi olla aina niin vaikeeta saada hymy tai miksi aina jonossa takana olevan pitää huokailla ja puuskuttaa niskaan ja vihdoin (2 minuutin jälkeen) todeta kovaan ääneen kun edessä oleva on hidas. Siis tsiisus ihmiset!!! Tietysti mun rakkaimmat ja tärkeimmät ihmiset on Suomeesa ja olisin ihan rikki ilman teitä <3 Kun on huono päivä niin kukaan muu kun oikea ystävä ei osaa piriistää.  Täällä Irlannissa se on vaikeampaa, mutta silti aina kaikki muuttuu paremmaksi niinkuin sääkin. Sateen jälkeen paistaa aina aurinko.


Irlanti on vaan niin upea. Tää on niin  mun paikka, vaikka maailmassa onkin vielä paljonn nähtävää, en voi kuvitella saavani samanlaista tunnetta pitkään aikaan missään muualla kun Irlannissa.

Irlanti rauhoittaa. Se tekee mulle hyvän olon. Erilaisen, niinkuin vapaan. Olen kai niin turtunut ikävään, ettei mikään enää tunnu pahalta täällä. 

Olen vain niin kiitollinen, että mä pääsin tänne enkä voi lopettaa ikinä tätä fiilistelyä.

Loppujen lopuksi Irlanti on osa mua ja asuminen täällä kuuluu ikuisesti osaksi mun elämää. Toiset vuodet elämässä ovat merkittävämpiä kun toiset ja toisten vuosien teot vaikuttavat pitkälle tulevaisuuteen, jopa koko loppu elämän. Sen mä tiedän, että mä tulen aina palaamaan Irlantiin. Kuka tietää, koska ja kuinka pitkäksi aikaa, mutta mä en ikinä unohda. Ireland, always part of me, always in my heart <3 

Kävelin kaupungilla tässä yhtenä päivänä. Taustamusiikkina soi kaikki ne biisit mitkä yhdistän tähän yhdeksään kuukauten. One Direction, Macklemore, The original rude boys, Kodaline, The dubliners jne.. Näin mun lempi pubit temple bar alueella, myös lempi yöklubien ohi eksyin kulkemaan kiersin Grafton streetin, ohitin luas pysäkit, kävin trinityssä, ylitin liffey- joen monta kertaa aina eri siltaa kulkien. Viimeisiä kertoja näissä paikoissa, kuka tietää ehkä viimeinen, kaikkiin näihin paikkoihin tuskin kerkeän enää.. Hyvästelin mun rakkaimmat paikat, mun kaupungin <3 

En ole nukkunut tällä viikolla yhtään yötä kunnolla, lähtö on liian lähellä. Pelkkä Dublinin ikävöinti saa mut itkemään, mutta kaikkien ihmisten menetys saa mut valvomaan öisin. Kuulostaa dramaattiselta, mutta monia näistä upeista ihmisistä en tule koskaan enää näkemään. Elämä kun vie erisuuntiin..

Katsotaan minne suuntaan mun elämä lähtee ja kuinka nopeasti palaan Irlantiin. Sanoisin "Onneksi mulla on vielä aikaa." mutta aika on niin suhteellista ja tähänkin asti se on mennyt niin nopeasti, että totean vain nauttivani mun elämän tästä osa-alueesta vielä kun voin <3

Suuri kiitos kuuluu mun perheelle ja ystäville, jotka ovat kestäneet mun oikutteluja ja olleet mun tukena aina silloinkin kun itse en ole tukea antanut. Olen kohta tulossa kotiin ja on ihana tietää, että mulla on ihmisiä, ketkä tekee mun sopeutumisen kotiin helpommaksi. Kiitos rakkaat, mä yritän saada mun arjen taas rullaamaan.

Olen niin onnellinen, että lähdin Irlantiin, kaikki oli sen arvoista <3