Freak out

Pientä hiljaisuutta on pidellyt nyt muutaman päivän ajan.
Oma terveys on sellainen asia mitä kuvittelee ajattelevansa lähes päivittäin. Yrittää syödä terveellisesti ja monipuolisesti, liikkua edes vähän ja nukkua tarpeeksi.
Sellaiset asiat kun liikunta- ja näkökyky tuntuvat itsestäänselvyyksiltä eikä niitä kovinkaan usein tule mietittyä.

Maanataina sain voimakkaan migreeni-kohtauksen. Leikittiin puistossa lasten kanssa ja kesken kaiken menetin näön. Migreeni alkoi normaaleilla sahalaidoilla ja pilkuilla, mutta hetken päästä en nähnyt mitään. Kaikki oli vuorotellen todella kirkasta ja todella mustaa. Paniikissa kompastuin ja maassa istuskelin järkyttyneenä, ja mietin mitä on tapahtumassa. 

Ida nosti minut rattaita vasten ja kävelimme kotiin. Idan ääni värisi eikä kumpikaan osannut tehdä mitään. Lapset leikkivät etupihalla ja minä istuin rappusilla itkien. Ida lähetti viestin irkku-mamille kun päänsärky yltyi sietämättömäksi. Olin ottanut jo päänsärkylääkettä ja näin taas, mutta aina kun yritin avata silmät, päässä kieppui. Menin sohvalle makaamaan ja seuraavaksi kun yritin nousta ylös, jalat eivät toimi. En tunne jalkoja ollenkaan ja minua alkaa taas itkettää. Silmiin ja päähän särkee enkä pysy tajuissani enää. Silloin tällöin kuulen jonkun tunun äänen, mutta en saa puheesta selvää. 

Lääkärin vastaanotolta siirryn ambulanssilla sairaalaan. Ympärilläni puhutaan vain, että tulen suomesta. Kukaan ei käytännössä tiedä minusta mitään. Ei potilastietoja, ei minkäänlaista terveyshistoriaa. 

Kokeita otetaan. Makaan paikallani, mutta tunnen miten lääkkeet alkavat vaikuttamaan. Olen saanut kipulääkkeitä ja pystyn jo pitämään silmiä auki. Silmät tosin vuotavat ja niitä särkee pahasti. Suljen ne siis mielummin. Viimeksi kun sain kovan migreenin minulle laitettiin tippa. 

Ilmeisesti tällä kertaa kaikki tarvittava on jo tehty sillä sitä ei tarvita. Ajan tajua minulla ei ole ollenkaan. Kaikki on sekoittunut ja olen väsynyt. Lääkäri kokeilee jalkani ja olen alkanut taas tuntea. Pystyn hallitsemaan jalkojani ja helpotus on suuri. Tässä välissä olen myös yrittänyt puhua äidille jotain puhelimessa, joten minua ei pelota niin paljon. Myös irkku-mami on kanssani, joten en ole yksin. 

Lääkkeet vaikuttavat ja viimeisiä testituloksia odotetaan. Kaikki on hyvin, mutta stressi ei ole minulle hyväksi. Tajuan myös itse, että rasitan silmiäni jatkuvasti kun en käytä silmälaseja. Jouluna on siis syytä mennä silmätarkastukseen ja ostaa uudet silmälasit, ei pelkästään migreenin vaan ihan sen näön kannalta. 

Kaikki kuitenkin päättyi hyvin ja sairaalassa alkoin jo piristyä. 

Kun päästiin kotiin (Tässä tosiaan siis meni sellaiset 10 tuntia pikakelauksella.) meni koko aamu ja aamupäivääkin oksentaessa. Kamala kieppuminen päässä kuitenkin hellitti iltaa kohden. Oli aika pelottava huomata nukkuneensa koko päivän ilman minkäänlaista tajua yhtään mistään. Nyt kuitenkin jo parempi olo. Päätä vähän vielä jomottaa ja tuntuu hellältä. Onneksi jälkitarkastus on tänään ja huomenna pääsee taas normaalimpaan arkeen toivottavasti. Loppupäivä mukavaa ajan viettoa poitsujen kanssa ja vähän yhteistä aikaa naapurin kanssa. (Ida raukka, ihan järkyttynyt vieläkin koko jutusta.) 

Terveyttä ei koskaan pitäisi ottaa itsestään selvyytenä. Miten helposti sitä unohtaa itsensä ja vain keskittyy kaikkeen muuhun ja kuvittelee pärjäävänsää. Pitäisikö tässä joku jooga aloittaa, että löytäisin sen sisäisen rauhan? Tällainen viikon aloitus tällä kertaa. Vieläkin kaikki vähän sekavaa, mutta toivotaan, että arki alkaisi rullaamaan vähän pienemmällä temmolla. Jos saisi stressinkin ojennukseen. Hyvää viikkoa kaikille, ei terveys koskaan ole itsestäänselvyys.