Tänään aamulla Timppa luki mulle uutisen joka kertoi Robin Williamsin kuolemasta. Uutisesta kävi heti ilmi, että epäiltiin kyseessä olevan itsemurha.
Sitä ei aina osaa ajatella kuinka paljon joku näyttelijä tai laulaja voi vaikuttaa omaan elämään kunnes jotain tällaista tapahtuu. Tietysti on selvää, että toiset muusikot ovat saattaneet olla elämässä kymmeniäkin vuosia, mutta silloin kun katsoin Robin Williamsin elokuvia en olisi osannut vaikutuksen olevan näin suuri.
Pyöräillessäni aamulla töihin ja istuessani koneelle ennen aamutoimien aloittamista ehdin itsekkin lukea artikkelin kyseisen näyttelijän kuolemasta ja huomasin liikuttuvani.
Robin Williamsin elokuvat olivat vahva osa lapsuuttani ja vuosien ajan lempi seikkailuelokuvani olikin Jumanji. Aikuisena löysin monista muista elokuvista itseäni kiinnostavia aiheita ja tietysti myös Kapteeni koukku on vieläkin minulle todella rakas elokuva.
On kamalaa miten väärän kuvan voi toisesta ihmisestä saada. Tietysti käsitän, että Williamsin elokuvat olivat näyttelemistä, mutta positiivinen kuva ja iloinen elämänasenne näkyivät minusta monissa haastatteluissa, vaikka olinkin tietoinen alkoholi-ja päihderiippuvuuksista.
En tiedä pystynkö nauttimaan samalla tavalla kyseisen herran hassuista elokuvista. Kuitenkin sen kaiken hassutuksen takana on saattanut olla jo pitkään vainonut ahdistus.
Tiedän, että moni minua koskettanut näyttelijä tulee vielä kuolemaan ennen minua, mutta tapa jolla Williams kuoli on ehkä se mikä itseäni eniten satuttaa. Kuinka pahaolo ihmisellä voi olla muiden huomaamatta. Tai kuinka hyvin sen pystyy piilottamaan. Elämä on epäreilua ja minusta on epäreilua, että toiset ihmiset pystyvät piilottamaan surunsa niin hyvin, että ollessaan täydessä pimeydessä itsensä kanssa eivät he löydä enää ulospääsyä vaan heidän maailmansa sammuu omasta tahdostaan..
Tämän kaiken ajattelu tekee minut hyvin surulliseksi ja jollain tavalla masentuneeksi. Yksinkertaisesti kaikkia ei voi pelastaa, vaikka kuinka sitä haluaisi.
Minua itketti kun kuulin uutisen. Vaikea on ymmärtää, ettei hän todellakaan jaksanut enää elää.
VastaaPoistaSyvä masennus on jotain sellaista mitä ei voi käsittää, ellei sitä ole itse kokenut. Näin ainakin uskon, sillä olen itsekin ollut vastoinkäymisten edessä välillä polvillani, mutta silti EN IKINÄ, en hetkeäkään ole ajatellut, että haluaisin kuolla. Olen aina jaksanut uskoa että elämällä on vielä niin paljon annettavaa minulle ja minullakin ehkä vielä maailmalle ;) että haluan katsoa tämän homman ihan loppuun asti. Lopun toivon olevan vielä toooosi kaukana =D Halaus sulle muru ♥
<3 On niin surullista miten ihminen joka on antanut muille niin paljon iloa voi itse olla niin surullinen..
PoistaNiinpä! Uskomattomalta tuntuu myös se, ettei hän saanut riittävän hyvää hoitoa, koska rahanpuutteesta se ei ainakaan ollut kiinni :(
Poista