Right now we are alive and in this moment I swear we are infinite (Luukku 2)

Me jokanen kasvetaan jonkun tv-sarjan parissa. Pienenä meille antoi voimaa ja rohkeutta Disney. Mun suosikki prinsessa on vieläkin Mulan, enkä ikinä kyllästy Arieliin. Leijonakuningas saa mut vieläkin itkemään, eikä Peter Pania voi olla rakastamatta, kuka nyt oikeasti haluaisi kasvaa aikuiseksi?  Disney sai ainakin mut ensimmäisen kerran uskomaan, että elämässä voi tehdä ja kokea mitä uskomattomimpia asioita.

Mun jä äidin yhteisiä ohjelmia oli Täydelliset naiset ja Greyn Anatomia. Itkettiin myös Mcleodin tyttäriä katsoessa. 

Ainoa kotimaiten sarja mitä eksyn katsomaan uudelleen ja uudelleen on salkkarit. Silloin tällöin mä aina kyllästyn, mutta aina palaan takaisin niitä katsomaan. Kotimaiset leffat on aina kiinnostanut mua ja mun mielestä Suomessa on paljon hyviä näyttelijöitä. 

Meillä on ne tietyt leffat, jotka kaikki ovat katsoneet. Myös monia hitti sarjoja on tullut katsottua. Mä en kuitenkaan tänään kirjoita Sopranoksesta, Breaking Badista, Supernaturalista, Twin peaksista, Pushing Daisiesta, Game of thronesista tai muistakaan mun suosikeista. (Tähän asti oon kyllä aika lahjakkaasti jo luetellut kaikki mun kaikkien aikojen lemppari tv-sarjat.) 

Elokuvista mulla olisi vielä enemmän kirjoitettavaa! Mä halusin kuitenkin kirjoittaa elokuvasta nimeltä Elämäni seinäruusuna. Monen mielestä tää voi olla ihan teini kamaa, mutta muhun tää elokuva kolahti. Ehkä noi vähän kliseiset repliikit tai aihe tekevät elokuvasta jonkun mielestä huonon, mutta mun mielestä kyseinen elokuva oli ajatuksia herättävä, mielenkiintoinen, itseäni koskettava, sekä muuten vaan ihana.

Alunperin elokuva on tehty saman nimisestä kirjasta. Luin juuri ensimmäisen kappaleen kirjasta ja se vei mut ihan samalla tavalla mennessään kuin leffakin. 

Tarina kertoo Charlie nimisestä pojasta, joka aloittaa lukion ensimmäisen luokan. Ongelmana hänellä on kuitenkin oman päänsä sisällä vellovat ajatukset, omien asioiden hoitamatta jättämyys, sekä ujous. Kaikki nämä tekevät hänestä huomaamattoman ja sisäänpäin kääntyneen seinäruusun.

Lukiossa Charlie kuitenkin saa kun saakin oman porukkansa. Elämä ei kuitenkaan ole helppoa.

 Charlien tukahdetut muistot ja selvittämättömät asiat vaikuttavat häneen koko ajan. Elokuvassa ei ainakaan sanottu ääneen hänen diagnoosiaan, mutta mun mielestä siinä oli jonkin sortin panikki/ahdistuneisuus häiriötä.

 Elokuvassa käsitellään hyvin tärkeitä asioita. Yksinäisyyttä, tietynlaisten ihmisten vastustamista, hyljeksintää, ystävyyttä ja rakkautta.

Olin erittäin tyytyväinen näyttelijä valintoihin ja mun mielestä jokainen suoriutui omasta osastaan erittäin hyvin.

Mä sain niin paljon irti Logan Lermanin näyttelijäsuorituksesta. (Me ollaan muuten tän jätkän kanssa saman ikäsiä. Kyllä vuoden 92 lapset osaa ;)

Ehkä mä rakastuin tähän elokuvaan vain siksi, että mä yleensäkkin innostun aina kaikesta uudesta ja jännittävästä, kunnes juttu "vanhenee" ja totean ettei se ollutkaan niin siistiä. Nyt tää elokuva kuitenkin herättää mussa voimakkaita tunteita. Jollain tasolla mä pääsen kiinni Charlien ajatuksiin, vaikken elämäntilanteeseen pystykkään samaistumaan. Silti moni Charlien tunne herättää myös mussa tunteita.

Kuulostiko tää mun arvostelu/selitys yhtään järkevältä? :D Noh joka tapauksessa tää on mun joulukalenterin toinen luukku. Hyvät ihmiset, lukekaa tai katsokaa elokuva nimeltä Elämäni seinäruusuna.

Huomenna palailen ihan erilaisella jutulla :)