Eilen tajusin jotain mikä pysäytti mut koko päiväksi lähes kokonaan. Eilen tuli tasan vuosi siitä kun muutin virallisesti takaisin Suomeen. Tasan vuosi sitten istuin lentokoneessa itkien hyvästellessäni kotini ja palatessani takaisin toiseen kotiin.
Nostalgian puuskassa lueskelin vanhoja blogi kirjoituksia ja pari kyyneltäkin saatoin tirauttaa. Tietysti maanantai oli muutenkin yleisesti ihan kökkö päivä ja kaikki alkoi muutenkin huonosti. (Nukuin pommiin, unohdin lompakon kotiin, nielaisin kielikorun pallon, hiukset oli tyhmät, meikit oli huonosti...Hyi mikä päivä!)
Muistan miten vaikeaa aluksi oli sopeutua takaisin kotiin. Ensinnäkin suomenkieli ei kiinnostanut yhtään, toiseksi oli outoa ettei kukaan ohikulkija hymyillyt ja kaikenlisäksi Timppa oli armeijassa ja mä palasin töihin vähän sillä fiiliksellä etten sieltä ikinä ollut pois ollutkaan.
Oli hirveä ikävä mm. tätä tyttöä sekä tietysti Idaa.
Pingviiniterapiaa ei enää ollut vaan halailin vanhaa nallea, joka oli seikkaillut myös Irlannissa kanssani.
Suurin ikävä koski kuitenkin näitä täydellisiä poikia. Olihan arki joskus todella rankkaa, mutta kukaan ei ollut koskaan sanonut mulle niin kauniita sanoja kun nämä pojat, eikä kukaan ole kestänyt mun halauksia ja rutistuksia niin paljon kun nämä kolme poitsua, jotka ovat kasvaneet ihan älyttömästi tästäkin kuvan otto hetkestä...
Nämä pojat tiesivät miten saada mut raivon partaalle, mutta niin myös osasivat rauhoitella ja aina tehtiin sovinto jos jotain ikävää sattui. Varsinkin vanhimmalta pojalta pystyi aina kysymään miten Irlantilaiset nimet tuli sanoa oikein. (Ihan uskomatonta miten ihmeellisiä nimiä!!)
Viimeiset sateenkaaret näin kolme päivää ennen kotiin lähtöä. Puhelimen kameralla sai todistettua juuri ja juuri nämä kaksi vierekkäin olevaa, mutta taivasta koristi tuolla hetkellä viisi sateenkaarta joka puolella meidän ympärillä. Se oli yksi niistä uskomattomista, taianomaisista hetkistä joita Irlannissa sain viettää.
Mun luonteelle sopii juuri tällaiset taianomaiset paikat ja varmasti se on yksi syy miksi rakastuin paikkaan niin vahvasti. Yhdeksässä kuukaudessa ehti nähdä maan hyvät ja huonot puolet eikä kokemus Irlannista ollut ihan yhtä vahva kun siellä maaliskuussa vierailin. Silti paikka tuntui hyvältä, tutulta ja rakkaalta.
Haluan jatkossakin vierailla ainakin kerran vuodessa tässä rakkaassa paikassa, mutta tiedän ettei se tule olemaan enää koskaan samanlaista. Siksi mulla on tavallaan ikävä sitä vuoden takaista tunnetta. Silloin koski niin paljon, että tuntui liian vaikealta päästää irti, mutta silti kotiin kaipuu ja rakkaiden ihmisten luokse kaipuu oli suurempaa kuin mikään.
"Well we know I'm going away
And how I wish- I wish it weren't so
So take this wine and drink with me
And let's delay our misery
Save tonight and fight the break of dawn
Come tomorrow- tomorrow I'll be gone
Save tonight and fight the break of dawn
Come tomorrow- Tomorrow I'll be gone."
Tää biisi soi niin monta kertaa mun lempi pubissa.. Oli ihanaa miten kolmen ihmisen bändi veti sen niin tunteella. Me kaikki laulettiin, tanssittiin ja vähän juotiinkin. Se ilo mikä ihmisistä pubeissa välittyi oli muutakin kun kännisten sekoilua. Se oli hyvää oloa ja hyvää mieltä. Mun viimeinen ilta Dublinissa oli täydellinen.
Kotona kaikki tuntui niin tarkoitetulta. Heti takaisin töihin ja kuukauden jälkeen mulla oli jo oma kotikin taas tiedossa. Omaan kotiin muuttaminen jäi kuitenkin yli elokuun puolen välin. Oli niin iso asia muuttaa taas kun oli ensin jakanut kodin ison perheen kanssa ja sen jälkeen majaillut äidin luona siskon kanssa.
Kesä sujui kuitenkin hyvin. Tapasin mun ystäviä ja pikkuhiljaa mä uskalsin taas nauttia mun elämästä täällä. Sain koulupaikan ravattuani pääsykokeissa sekä aikaa olla rakkaiden ihmisten kanssa niin paljon kun halusin.
Talvea kohden elämä ei ollut enää niin helppoa ja kaikkien ikävien asioiden varjossa elämä tuntui todella raskaalta. Kaipasin enemmän Irlannin kepeyttä ja hetken aikaa halusin aivan toisenlaista elämää.
Talvi oli rehellisesti sanoen todella rankka. Vähän mun syntymäpäivien jälkeen meidän rakas koira lähetettiin taivaaseen ja kaikki koulun aiheuttama stressi ja omat asiat tuntuivat väsyttävän mua enemmän kuin koskaan. Tottakai yritin pysyä positiivisena ja hyviäkin asioita tapahtui! Silti tuntui, että elämässä oli jatkuvasti enemmän huonoja asioita.
Pikkuhiljaa niitä hyviäkin alkoi löytymään. Vuoden vaihteessa sitä vaan sai tavallaan uuden alun. Tämä vuosi on alkanut hyvin ja musta tuntuu, että kokoajan vaan tapahtuu enemmän hyviä asioita.
Koulusta alkaa vihdoinkin kauan odotettu loma ja kesäksi on töitä enemmän kun jaksaa tehdä. Odotan töiden kunnollista starttaamista ihan älyttömästi, koska suhtaudun mun työhön aina vakavasti ja myönnän, että joskus saatan omistautua työlle turhan paljon. On vaan ihanaa miten joka kesä tapaa niin mahtavia työkavereita ja joka kesä saa uuden tuttavan :)
Olen yrittänyt aktiivisemmin nähdä ystäviä ja mikä parasta tämän vuoden puolella olen löytänyt yllättävän läheltä uskomattoman ihania ihmisiä mun elämään ♥
Viimeinen onnen hetki syntyi melkein kolme kuukautta sitten. Tästä onnen hetkestä muodostui koko elämän jatkuvan ilo ja rakkaus, olen ylpeä kummi ♥
Kesä on täynnä odotuksia ja suunnitelmia alkaa syntyä pikkuhiljaa. Jotenkin on vielä vähän vaikea sisäistää, että nyt on oikeasti kesäloma. Toisaalta tuntuu, että olen vielä niin kiinni kouluhommissa, mutta toisaalta olen ollut kesälomalla jo viimeiset pari kuukautta, ainakin silloin tällöin.
Tän kirjoituksen aikana ajatus karkaili vähän sinne ja tänne, mutta pointtini on, että vaikka vuosi on kulunut siitä kun hyvästelin entisen rakkaan elämäni, on kulunut myös vuosi siitä kun alotin uuden ihan yhtä rakkaan elämän. Irlanti ei koskaan poistu mun sydämestä ja se tulee olemaan aina mun toinen koti. Silti mä tiedän, että mä olen tällä hetkellä juuri siellä missä pitääkin ja mikä tärkeintä, mä olen onnellinen ♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti