My lovely deer, oh deer!

Valitettavasti tää mun päivitys tulee nyt päivän myöhässä, vaikka sainkin tän valmiiksi jo eilen. Just ennen julkaisemista mun kone sammui eikä mulla enää rittänyt kärsivällisyyttä yrittää avata konetta uudestaan. Kuitenkin tässä tää nyt ois! 

Kuten otsikostakin saattaa jo arvata mun pitkäaikainen unelma on täyttynyt! Oon luonteeltani sellainen ihminen joka innostuu kaikesta ja kaikista.  Mulla on iän mukana tullut ihan omituisiakin obsessioita ja näiden mun pakkomielteiden ja päähänpinttymien kautta musta on tullut tälläinen erikoinen paketti. Eläimet on aina olleet lähellä mun sydäntä ja ihan minkä tahansa eläimen näkeminen herättää mussa yleisesti aina vain hyviä ja positiivisia tunteita. Olen aina pitänyt peuroja kauniina eläiminä ja niiden herkkyys, arkuus ja oma salaperäisyytensä on aina kiehtonut mua. 

Irlannissa on ennen muinoin elänyt Irlannin oma peuralaji, joka oli isompi kuin hirvi. Itse en ole vielä nähnyt, mutta yhdessä museossa on luut näytillä ja sinne aivan varmasti lähden vierailemaan jonakin hyvänä päivänä lähitulevaisuudessa. 

Jokatapauksessa kun kuulin, että Irlannissa on paljon peuroja tuli siitä mulle samantien pakkomielle. Ensin yritin löytää peuroja vuorilta, mutta mun irkku-isän mukaan tarvitaan vähän pidempää ja haastavampaa patikointia kun neljä tuntia valmiilla tiellä.

Niinpä ahkerien tutkimusten jälkeen sain kuulla, että peuroja liikkuu Phoenix-parkin alueella. Peurat ovat ilmeisesti rauhotettuja, mutta välttävät ehdottomasti kohtaamisia ihmisten kanssa. Eiks niillä ois muuten pitäny olla jotkut merkit jos ne kerta oli rauhotettuja?

Ylemmässä kuvassa mun takana Wellington- monumentti, joka on muuten Euroopan isoin obeliski!

Olen ollut feeniks-puistossa monia kertoja aikaisemminkin enkä ikinä nähnyt muuta peurasta kun kakkaa. 

Feeniks-puisto tosin on ympärysmitaltaan noin 11 kilometriä ja pitää sisällään 707 hehtaaria. Niin ja puisto on yksi Euroopan suurimmista! Joten ihan hullun hommaa lähteä kävelemään ympäri puistoa ja toivoa, että jostain ilmestyisi peuroja. (Niin me kuitenkin tehtiin!)

Tää kyltti kun tuli mun eteen ensimmäisen kerran, tarrasin Idaa kädestä, kiljuin, hykertelin ja olin valmiina siihen, että peurat hyppäävät jonkun puun takaa. Sen kymmenennen kyltin jälkeen alkoi toivo jo loppumaan ja uhkasin jo Idalle, että kävelen puistossa koko yön etsien peuroja! (Tässä vaiheess kävelty melkein kolme tuntia ristiin rastiin puistoa.)

Mutta, sitten, juuri silloin se tapahtui! Valtava lauma säikähtäneitä peuroja juoksee pitkin isoa peltoa ja kauhealla vauhdilla tielle!! Peurat viihtyvät yleensä kuulemma lähellä puita ja useasti katoavatkin metsä alueille. Sieltä ne raukat kuitenkin juoksivat peloissaan, mutta se näky oli uskomaton. Mitä lähempänä ne juoksivat sitä upeampia ne myös olivat! Ilmeisesti jotkut lapset juoksivat niiden perässä, mutta joku puiston vartija keskeytti nää idjootit. Oikeesti ymmärrän, että lapset osaa olla ajattelemattomia, mutta nää oli jotain 12-vuotiaita ulkomaalaisia poikia, ketkä halus olla vaan ilkeitä! 

Tää meidän tilanne oli ihan uskomaton. Peurat siis juoksivat tien yli jalkapallo kentälle. Jalkapalloilijat eivät raaskineet säikyttää peuroja pois vaan kiltisti pojat siirtyivät viereiselle kentälle ja peurat alkoivat asettua aloilleen.

Mä rakastan tota väritystä ja niin kaunista naamaa. Tämä yksilö oli yksi harvoista joka tuli näin lähelle. 

Tässä ylhäällä olevassa kuvassa mun ensimmäisiä onnen hetkiä. Mä siis pakkasin porkkanaa mukaan ja sain kuulla ruotsalaselta niin paljon kettuilua koko matkan tonne. Kuitenkin mun porkkanoiden avulla saatiin edes pari niistä lähelle. Kyllä Ida kumarteli mulle myöhemmin ja oli niin nöyrää!

Totesin just, että mulla on viitisenkymmentä kuvaa peurojen kanssa ja toiset viisikymmentä kuvaa pelkistä peuroista. Toi tilanne oli koko ajan sellanen jännittynyt ja aina pienenkin liikkeen jälkeen noi peurat säntäsivät pois ja saatiin uudestaan houkuteltua ne takaisin. Kuvaaminen oli ihan hysteeristä. Makasin ihme asennoissa tuolla maassa ja sekä minä, että Ida yritettiin saada toisistamme hyviä kuvia. 

Jenni peurakuiskaaja on valmiina. Toi hännän asentohan siis ihan selvästi kertoo, että meillä on nyt erityinen yhteys ja luottamus ton peuran kanssa. (Tai sit se peura pissii.)

Mun peurankuiskaaja-ilme. Huomatkaa miten toi peura tuijottaa mua ja mä saan seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi hyvää onnea. Tarkistin yheltä paikalliselta ja siis tosiaan sellanen uskomus on, että jos näkee Irlanninpeuran niin saa kymmenenvuotta onnea ja ikuisesti vastoinkäymisen kohdatessa on peuran voima päästä yli tästä vastoinkäymisestä. Harmi vaan, että nää on jotain risteytyksiä, mutta kyllä niissä pakko on Irlanninpeuraa olla! (Irlanninhirvi on ilmeisesti oikea nimitys.) 

Irlanninhirveä ei siis kukaan enää voi nähdä, joten sanotaan, että seuraavat 5 vuotta mulla on Irlannin peura risteytys-onnea!

Mulla tulee jostain syystä mun asusta ihan mieleen Robin  Hood..

Edelleenkin, niin kaunis eläin. 

Muistan, että join joskus Jägermeisteria vaan sen ihanan peurakuvan takia. (Vajakilla on vajakin elämä. Miks kerron tälläsiä juttuja?)

Meidän tekemiset herätti hirveästi huomiota muissa ihmisissä ja kun oltiin joku 20 minuuttia syötetty peuraa huomattiin, et joka puolella jalkapallo kentän reunoilla oli ihan kivasti ihmisiä. Moni osotteli meitä ja lapset yritti päästä paijaamaan peuroja. Meille tuli aina tässä kohtaa kauhee homma saada ees se yks peura takasin  ja aina kun saatiin niin Ihmiset huokaili ja taputti. Esim kun peura söi kerran mun kädestä. Tää oli viimeinen kuva mikä otettiin kun joku turisti tarjoutui ottamaan meistä kuvan. Saman tien tän kuvan jälkeen toi peura käänty ja ne kaikki lähti juoksemaan, koska ihmiset yritti mennä pyörmään niiden keskelle ja joka puolelta vaan yksinkertaisesti tuli liikaa ihmisiä.

Tähän siis päätty meidän peurojen paijailu ja kun lauma pääs hetken juoksemisella kauemmas ja ihmiset lähti jokainen perheineen eri suuntiin sain vielä kuvan vuorista ja peuroista <3
Koko paikka on ihan rakkautta ja mä olen saanut niin ihania hetkiä taas kokea. Viikon sairastelun jälkeen tuntuu kun alkaisi heräämään taas eloon ja jatkamaan tätä uskomatonta seikkailua Irlannissa.
Peurojen jälkeen siirryttin ihan muihin juttuihin, mutta niistä muista jutuista ihan joskus myöhemmin.
Aika valmistautua taas uuteen viikkoon ja uusiin juttuihin!
Niin ja kenen pipo mulla on kuvassa? Otin sen Timpan luota ja se jäi vahingossa mun laukkuun ja lens Irlantiin. Toivottavasti kukaan ei kaipaa sitä, se nimittäin lämmittää mun päätä kivasti iltaisin, vaikka näytänkin ihan idjootilta.