Ei se siitä

On ollut aika tasainen viikonloppu. Käytiin ihanien tyttöjen kanssa lauantaina ulkona, mutta ei se humala lähtenyt millään käyntiin kun vedin järkyttävän satsin täydellistä irlantilaista ruokaa The Brazen- head nimisessä Irlannin vanhimmassa pubissa.
Lauantaina eksyin myös sinne Ikeaan ja aivan ihanaan ostoskeskukseen missä joulu oli niin kauniisti esillä, että itku tuli. (Vähän herkkänä alkaa jo olemaan kun kotiin kyläily lähestyy.)
Mulla ei kuitenkaan ole nyt mitään intoa kertoa mun Ikea-reissusta tai ostoskeskus-kokemuksesta vaan haluan ihan vaan kertoa tästä sunnuntaista.

 Jotkut kuvat ovat torstailta, joten jos sää näyttää vähän erilaiselta se johtuu ihan siitä, että torstaina oli upea ilma. Meidän sunnuntain on täyttänyt kova tuuli, ajoittainen sade ja yleisesti järkyttävän kylmä keli!

 Tutustuttiin taas vähän laajemmin meidän kotiseutuun ja ollaan kyllä niin tyhmiä Skandinavian tyttöjä ettei mitään rajaa! Siis kattokaa mikä mesta?! Toi on meidän oma ihana ranta eikä olla ikinä huomattu kyseistä paikkaa. Välillä tuntuu, että kuljetaan niin laput silmillä. Ylpeänä voin siis todeta asuneeni täällä kaksi ja puolikuukautta enkä edes tunne omaa kotiseutuani. (Silti oon niin olevinani oikea Irlantilainen.)

Ollaan kyllä niin monet kerrat Idan kanssa todettu olevamme niin hölmöjä, että normaalit ihmiset häpeilee pelkästään meidän seurassa. Meillä kuitenkin on maailman ihaninta yhdessä, joten ei ongelmaa!

Toi ranta on aivan uskomaton. Pitkää suoraa silmän kantamattomiin ja rauhoittava meri vierellä. Mun ja Idan ykköspaikka. Idalle oli vielä sunnuntain tappotuulen kunniaksi luvassa paljon silmänruokaa kun märkäpukuiset miehet harrasti riippulento-vesi mikälie juttua. Hauskaa sitä oli seurata, vaikka aika hataralla pohjalla toi mun kaukonäkö.

Koko alkuviikon tunsin itseni tosi vahvaksi, terveeksi ja muutenkin hyvinvoivaksi. Arki rullasi mukavasti ja mietin kokoajan vaan enemmän ja enemmän kotiin menoa. Siitä ajatukesta, että näkee perheen ja kaikki rakkaat vahvisti mun mieltä tosi paljon! Samalla pieni breikki arjesta Irlannissa, vaikka ihanaa täällä onkin. Oikeasti mulle tekee niin hyvää kaikki tää luonto ja muutenkin erilainen ympäristö.

Onhan Irlannissakin huonoja puolia (oottakaa kun pääsen siihen valitus osioon ;) mutta ei niitä asioita tule ajateltua niin usein. Pahinta on se kun oma koti on niin perkuleen ihana! Oikeasti olen niin onnekas saadessani taas kaikki upeat ihmiset mun ympärille. Kuulostaa ehkä hassulta, mutta kukaan niistä ihmisistä ei ole mulle itsestäänselvyys eikä mikään tee mua onnellisemmaks kun se, että pääsen taas näkemään kaikki rakkaat naamat. Myös tuttu ympäristö tulee tekemään ihmeitä. Voi ei, kaikkia muistoja!

Kuitenkin Irlannissa mun jokainen päivä on seikkailu (joskus pienempi ja joskus suurempi.) Ihan normaali kävely kouluun hakemaan poikia kotiin on tosi jännää, koska ihan milloin vain voi sattua jotain odottamatonta. Viimeviikolla olin kävelemässä suojatielle, mutta keski-ikäinen mies pelasti mut jäämästä jonkun urpon urheiluauton alle riuhtaisemalla mut takaisin kävelytielle. Tästä syntyi erittäin mielenkiintoinen keskustelu kuolemasta ja kävelimmekin hetken aikaa yhtämatkaa.
Saan myös ainakin kerran viikossa kertoa, että suomessa juhlitaan joulut iglussa ja mun papalla on oma pingviini-farmi. Saan jotain sairasta iloa siitä, että ihmiset uskoo Suomen olevan tosi cool. (Sehän on!) Ennen sepitin myös tarinaa kadonneesta miehestä, mutta lopetin sen kun Irlantilaiset alkoi miettiä tätä mun kadonnutta miestä. (jos vaikka tuntisivat) Oikeesti kuinka ihania ihmisiä. Yksi mies oli jopa valmis lähtemään mun kanssa etsimään mun "kadonnutta miestä" Siinä sitten yritin selittää, että kyllä mä hänet löydän itsekkin. Ihmiset oikeasti välittää täällä. Mä rakastan sitä!
Tutustun ihan jatkuvasti uusiin ihmisiin ja nään erilaisia näkökantoja erilaisiin asioihin. Mun maailman kuva on laajentunut huomattavasti ja musta on tullut entistä pohdiskelevampi.
Tänään tapasin Gemman. Upea nainen, jolla on ihmistuntemusta, elämänkokemusta ja siitä kertynyttä viisautta niin paljon, että haluan itse olla samanlainen yli 50-vuotiaana.
Gemma vain katsoi mua ja kyseli silloin tällöin kysymyksiä joiden perusteella kertoi kaiken mun elämästä.
Minä ja Ida vain kuunneltiin lumoutuneina miten nainen kertoi mun elämäntarinan ihan kuin kirjasta.
Parit kyyneleetkin siinä tirautettiin ja Gemma antoi oman numeronsa. Mistä näitä ihmisiä oikein löytyy?
Irlannista rakkaat, Irlannista!

Myös mun englanti on niin paljon parempaa nyt! Saan jatkuvasti hyvän fiiliksen kun tajuan miten hyvin pystyn toimimaan kaikissa tilanteissa yksin. Mun englanti ei nimittäin ollut mitenkään erityisen hyvää. Mun mielestä mulla on kamala aksentti, mutta Idan mielestä se on hyvä, joten en valita. Ida sitä eniten kuitenkin joutuu kuuntelemaan, joten jos ruotsalainen on tyytyväinen täytyy mun olla myös.

Se mun hyväolo ei kuitenkaan kestänyt koko viikkoa. Perjantaina kuulin, että lentoyhtiöillä on erilaisia hämminkejä ja suuryhtiö SAS on menossa mitä suuremmalla todennäköisyydellä konkkaan. Ei siinä muuta, mutta mun lento suomeen jouluna on Sassilta. Takaisin Irlantiin mut kuljettaa Lufthansa, mutta sinne kotiin pitäisi ensin päästä perkele! Huoh, miten mua ahdistaa tällainen epätietoisuus ja kotiin pääseminen jouluksi on mun elämän tärkein asia tällähetkellä.

Ei siinä tietenkään kaikki, onhan jouluun vielä kuukausi, mutta kun ensiviikon lennoillakin on vaara pysähtyä tai vähintään vaikeutua kun on alkamassa joku lakko. Alunperin lakon piti alkaa maanantaina, mutta nyt ei olla vielä varmoja mikä päivä se alkaa. Tietenkin sen lakon on alettava kun mä haluan kotiin! Tekis mieli vaan kirjottaa kirosanaa kirosanan perään, mutta siitä ei kuitenkaan oo mitään hyötyä niin annan olla. Oon niin turhautunut, ärsyyntynyt ja räjähtämispisteessä koko lentämisen takia, että tekis mieli lähtee uimaan kotiin. 

Oon stressaillu jo viimiset kolme päivää siitä, että joudun tekemään vaihdon Saksassa niin nyt saan stressata pääsenkö kotiin ollenkaan! Tää on vaan mulle liian stressaavaa. Voisko joku ottaa edes puolet tästä olosta?

Purin tänään mun tuskia Idalle kun käveltiin tota rantatietä ja kohti ihania uusia paikkoja. Alunperin olin suunnitellut meneväni yksin, mutta Ida sattui juuri olemaan matkalla kauppaan, joten "kaikella on tarkoituksensa" opetus mielessäni kysyin Iidalta huvittaisiko lähteä kävelemää. Huvittihan Iidaa ja ihan neljä tuntia saatiin vietettyä kävelemällä näitä maisemia katsellen. 

Olo tuli jotenkin niin paljon helpommaksi kun vain käveli, käveli ja käveli. Oltiin välillä hiljaa pitkän aikaa ja välillä naurettiin hysteerisesti pitkän aikaa. Kaikki tunteet vaan käytiin yhdessä vuorotellen läpi. Varsinkin Gemman takia meille tuli tarpeelliseksi puhua lisää tunteista. (Se nainen niin tietää kaiken näistä jutuista!) 

Kävelyn jälkeen söin ja höpöttelin perheen kanssa. Tutkailin lentolippuja ja panikoin vähän lisää. Onneks Irkku-mami sanoi tekevänsä mulle ohjelappusen, joten laitan kaiken mun uskoni siihen. (Kunhan mä nyt vaan pääsen sinne kotiin!) 

Välillä meillä Idan kanssa on olo, että eletään jossain sadussa ainakin osittain. Irlanti on vaan taianomainen paketti. Kun yhdistää ihmiset, talot ja yleisnäkymän on tunnelma ihan  satumainen. Esimerkiksi tuossa ylemmässä kuvassa olevassa piparkakku-talossa ei voi asua normaaleja ihmisiä. Ihan minä päivänä tahansa ovesta astuu ulos herttainen mummo joka oikeasti popsii lapsia iltapalaksi! (Idan mielestä oon välillä vähän liian mielikuvituksellinen.) 

"Atmosphere" on muodostunut mun  lempisanaksi englanniksi. Käytetään sitä kokoajan ja syystäkin! Jokaisella ihmisellä, jokaisella talolla ja jokaisella paikalla on oma tarinansa, mistä ilmapiiri ja tunnelma saa alkunsa. Irlannissa kaikki tämä korostuu. Suomessa taas niin moni tunne jää piiloon eikä asioista vaan voi ajatella samalla tavalla. Tiedän, että matkustelu tulee kuulumaan seuraavat "nuoruus" vuodet vahvana osana mun elämään (ei varmaan au pairina) ihan vain siksi, että tätä mä tarvitsen, vaikka hermoilenkin joka kerta hulluna! 

Pienikin reissu voi opettaa paljon. 

Näin sekavan purkautumisen jälkeen mun on hyvä mennä nukkumaan. Öitä pupuset, toivon enemmän kuin mitään muuta, että ensiviikolla nähdään!