Ihan samanlaiset fiilikset oli tälläkin viikolla, mutta työpäivän päätteeksi totesin tehneeni tyhmän virheen, josta sain palautetta ansaitsemaani tapaan. (Unohdin vanhimman pojan syntymäpäiväkortit kotiin eikä ensiviikolla ole koulua, joten kukaan ei saanut kutsua syntymäpäiville, mitkä niin hienolla budjetilla ja kovalla työllä on suunniteltu.). Tietysti nyt irkku-mamini lauantai menee soitellessa eri perheille syntymäpäiväjuhlien ilmoittamisesta. (Ei tietenkään olisi ollut parempaa tekemistä.)
Oon erittäin tyytymätön itseeni tällähetkellä. Mun viisas ruotsalais-naapurini huomautti, että virheet on luonnollinen osa elämää, mutta tässä taas muistin itsestäni yhden huonon piirteen.
En kestä yhtään virheiden tekemistä. Vihaan virheitä ja olen erittäin ankara itselleni kun sellaisia pääsee sattumaan. Työskennellessäni suomessa hoitoalalla, virheisiin ei rehellisesti sanoen ollut hirveästi varaa. Lääkkeiden jaossa olin todella tarkka ja erilaiset siirrot pyrin aina suorittamaan varman päälle. Kerran kuitenkin sattui virhe ja mummo istui kymmenen sekuntin epäonnistuneen siirron jälkeen turvallisesti lattialla. Mitään vakavaa ei tapahtunut tällä kertaa. Ei kolhuja päähän tai muuallekkaan vartaloon ja pyllähtäminen lattialle sujui kuin hidastetusta filmistä. Pyysin apuuni kaksi muuta hoitajaa ja nostimme mummon sängylle ja elämä jatkui. Silti kotona illalla itkeä pillitin, koska jotain kamalampaahan olisi voinut tapahtua!
Tällaisesta tavasta pitää päästä eroon. Huomaan työn tuntuvan sata kertaa raskaammalta kun otan kaiken niin vakavasti ja jään soimaamaan itseäni. "Virheistä oppii." lukee nyt seinälläni pienellä lapulla, jotta alkaisin itse vihdoinkin uskoa siihen.
Muuten perjantai oli erittäin hauska ja viihdyttävä. Ylemmässä kuvassa jo vähän viittausta siihen mun ja Idan ihanaan harrastukseen! En tosiaan ole vielä ottanut asiaa kunnolla käsittelyyn, mutta olkoon nyt sen aika.
Aloitettiin tosiaan Idan kanssa perinteisten Irlantilaisten huilujen soitto. Tässä kohtaa huomautuksena, että ei olla mitenkään kauhean vakavissamme tästä jutusta, joten saa nauraa. Oikeastaan jokainen meidän tuttu on nauranut meille täällä ja pari siellä kotonakin. En voi kieltää ettei olisi huvittava näky kun kaksi tyttöä kävelee huilut kädessä leikkikentällä.
Tää koko karrastus lähti siitä, kun ei päästy aloittamaan Irlantilaista tanssia. Molemmilla meillä kuitenkin on niin suuri halu oppia Irlantilaista kulttuuria ja "Irlantilaistua", että jotain oli tehtävä. Ida on aika musikaalinen tosiaan ja meidän harrastus on lähtenyt käyntiin niin, että Ida soittaa kappaleita ja mä teen perässä.
Tulevaisuudessa aletaan harjoittelemaan ihan aitoa Irlantilaista huilu-musiikkia, mutta itse pysyn "tuiki tuiki tähtösessä." vielä seuraavat pari kuukautta.
Harrastus oli erittäin helppo aloittaa. Kävelin Irlantilaiseen kauppaan ja ostin 4 euroa maksavan huilun. (Itseasiassa Ida oli mulle velkaa 4 euroa, joten se osti mulle ihan oman huilun ;)
Treenit jatkuvat omalla kevyellä aikataululla, mutta ehkä tulevaisuudessa pitää laittaa meidän kaunista soittoa muidenkin kuultavaksi. Parasta jokaisella soittokerralla on, että nauretaan näkymättömät vatsalihaksemme kipeiksi. (Onhan tää vähän hassua, mutta mitä ei oltaisi valmiita tekemään Irlantilaisumisen vuoksi!)
Perjantain suurin tapahtuma tulee sitten tässä! Kiitos kaikille ihanille facebook-ihmisille, ketkä kerroitte lumen saapumisesta suomeen <3 Olin erittäin kateellinen eilen illalla kun en itse päässyt nauttimaan lumesta, mutta vielä järkyttyneempiä Irlantilaiset olivat eilisestä kylmyydestä!
Täällä tosiaan oli ihan naurettavan kylmä! Mun perhe vakuutti mulle, että tällaista ei ole pariin vuoteen ollut. (Pari vuotta sitten Irlannissa oli paniikki tila kun tuli oikeasti lunta ja pakkasta. Kaksi vuotta sitten Irlannin vaateketjut aloittivat ensimmäistä kertaa talvitakkien teon, joten Irlantilaiset on aika keltanokkia oikean talven suhteen.) Ihmiset on kuitenkin täällä nyt kauhulla odottamassa tulevaa talvea, koska eilen yöllä mentiin melkein miinuksen puolelle ja on aika shokki mullekkin, kun päivällä on heittämällä 15 astetta lämmintä ja illalla mukaman pelätään pakkasta! Sairasta tää ilmasto!
Ylemmässä kuvassa kuitenkin minä ja Ida fiilistelemässä ensimmäistä oikeaa Gaelic Football-ottelua!
Tää ei kaiken lisäksi ollut ihan mikä tahansa ottelu. Kyseessä oli nimittäin matsi mitä seurataan myös Irlannin tv:ssä. Irlannissa pyörii sarja, jossa eri kaupunkin Gaelic Football-tiimeille annetaan kasvoiksi joku julkisuuden henkilö. Pelaajat ovat ihan normaaleja pelaajia, mutta saavat tietenkin huomattavaa näkyvyyttä kun heidän "mentorina" on Irlannin iso nimi. Julkisuuden henkilöt eivät vastaa mistään muusta kun siitä, että ihmiset katsovat ohjelmaa. Valmentajat sun muut ovat tavallisia tallaajia, joskin ohjelman myötä he saavat erittäin hyvää mainosta.
Me siis olimme katsomassa kyseisen ohjelman finaalia ja vastakkain olivat Mayo ja Longford.
Mayon julkisuuden henkilönä oli miesmalli Calum Best ja Longford:in julkkis oli naismalli Roz Purcell.
Tehdään heti selväksi, että me oltiin Longford:in puolella!
Musta-punainen oli meidän väri ja vastustajat oli musta-valkoisia. Ennen peliä olin tietenkin ottanut selvää säännöistä ja noista molemmista julkisuuden henkilöistä. Aluksi ajattelin, että kannustan Mayo:a ihan siksi, että paikka vaikuttaa kivalle, mutta onneksi otin selvää noista julkisuuden henkilöistä! Ei yökötys, miten toi ukkeli ei kolahtanut muhun yhtään. Siinä oli kaikki se mitä vihaan julkisuuden henkilöissä. Ylimielisyys, yliitserakkaus, kokoaika esillä olemisen tarve ja muuten vain röyhkeys ja ulkoinen olemus. Huoh, kun osasi olla ärsyttävä! Kentälläkin Calmun huusi kokoajan ohjeita pelaajille ja huusi kovaan ääneen omia taktiikoitaan. (Ihan varmasti pelaajia kiinnosti "herra poseeraan lehdessä" mielipiteet.)
Gaelic football on erittäin kovatahtinen ja mielenkiintoinen peli. Pelaajia on 15 molemmissa joukkueissa ja peliaika jakautuu kahteen osaan joiden välissä on 10-15 minuutin tauko. Kyseistä peliä ei pelata ammatti-tasolla, joten pahimmassa/parhaimmassa tapauksessa oikeasti hyvän tiimin pelaajat treenaavat 4-6 päivää viikossa, reissaavat eri kaupunkeihin ottelemaan ja silti tekevät normaalia päivätyötä. Aika pirun kovaa täytyy sanoa. Niin maali on tosiaan aika pieni, mutta siinä onkin kaksi osaa. Alempi on niin sanottu "pikkumaali" mistä kuitenkin heilahtaa 3 pistettä, jos pallon sinne onnistuu saamaan. Yläpuolella on nuo pylväät ja niiden välistä jos pallon saa niin tulee yksi piste.
Peli oli ihan järkyttävän nopeaa. Palloa saa kuljettaa käsissä, mutta tietyin ajoin pallon pitää käydä maassa ja jalan kautta. (Oli niin monimutkaista välillä mulle se ymmärtäminen, että jätän näin hienoksi sääntöjen selittämiset.)
Lopulta peli päättyi tilanteeseen 9-8 ja meidän joukkue niin valitettavasti urhean taistelun jälkeen hävisi! Oikesti matsi oli hyvä. Jäännitystä riitti, mutta jäi niin ärsyttämään kun kovan taistelun jälkeen hävittiin.
Yleisön pauhu oli aivan uskomaton viimeiset 2 minuuttia. Okei mulla ei ollut niin väliä kuka voittaa ja jääkiekon ja jalkapallon suurfanina pääsin enemmän keskittymään muiden ihmisten reagointiin. (Idan mukaan kiljuin ihan yhtä paljon kun oikeat fanit, joten mun pitäis olla tässä kohtaa hiljaa.) Peli alkoi siinä kahdeksan hujakoilla ja oltiin kotona 10 jälkeen. Ihan tarpeeksi raju perjantai mulle. Odottelen jo innolla seuraavaa matsia ja katsotaan mikä urheilulaji seuraavaksi kyseessä. Nyt kuitenkin meen kattomaan mahtavia pätkiä Gaelic Football-matseista ja sen jälkeen kaupungille Idan kanssa!
Huomenna kirjoittelen varmaan jännistä Halloween jutuista. Hyvää lauantai-päivää, meillä paistaa aurinko!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti