I miss you all

Kaikille on varmaankin tullut jo selväksi, että rakastan Dublinia. Tänään oli mun ensimmäinen kerta kun olin ihan yksin kaupungissa ja hoidin kaikki bussijutut yms. ihan yksin. Normaalisti aamupäivisin on tarkoitus, että siivoan ja teen muita kotihommia (Kahtena päivänä viikossa eli tortaisin ja perjantaisin aamupäivät yleensä kokonaan vapaat tai suurimmaksi osaksi ainakin.) 

Sain tänään kuitenkin sain luvan mennä kaupunkiin, koska huomenna alkaa mun harrastus täällä ja tarvitsin vaatteita sitä varten. (Aloitan koko maan siisteimmällä salilla käynnin!) Piti siis ostaa kengät ja vähän salivaatteita. 

Meillä on erittäin helpot kulkuyhteydet kaupunkiin. Asun Fairview nimisessä paikassa ja bussilla tästä menee noin 10 minuuttia kaupunkiin. (Tänään oli sellainen päivä kun toivoin ettei matka loppuisi niin nopeasti vaan saisin vaan katsoa maisemia rauhassa.) 

Bussi tosiaan maksaa 1,40 ja jos ei maksa tasarahalla niin saa sen kuitin mikä lunastetaan myöhemmin.

 Laitoin kuulokkeet korville ja kävelin tunnin verran ympäri Dublinin keskustaa musiikkia kuunnellen ja vaatteita katsellen. 

 Ainiin! Mistä tietää, että on hyvässä vaatekaupassa? Siitä, että, vaikka kuinka kävelet ympäri vaatekauppaa et nää mitään muuta kun vaatteita ja lisää vaatteita. (Okei oli se haastavaa kun ei löytänyt sovituskoppeja tai kassaa.) 

Viime lauantaina tuli viikko siitä kun tänne tulin eli tänään on kymmenes päivä Irlannissa. Mun täytyy sanoa, että on vaan tapahtunut niin paljon! Olen todella kiitollinen, että perhe valitsi kaikista hakijoista juuri minut ja juuri mulla on jotain sellasta mitä perhe kaipaa. Tää ei kuitenkaan ole aina mitään huvittelua. Teen joka päivä pitkää päivää ja olen vastuussa toisten ihmisen kolmesta vilkkaasta pojasta. Pojat ovat ihania, mutta ei kukaan lapsi ole aina ihana! On todella osattava olla järjestelmällinen ja tarvitsee pitkää pinnaa, että pärjää lasten kanssa. Pitää osata myös ilmaista asiat oikein ja luoda lapsille turvallinen olo. 

Olen aina ajatellut olevani erittäin järjestelmällinen ja tykkään tehdä suunnitelmia. Jotenkin kun koko kesään ei tehnyt töitä lasten kanssa unohti sen ajatuksen, että vaikka olisi kuinka mahtava suunnitelma se ei välttämättä toimi. Niinpä koen työn erittäin rankaksi välillä, vaikka samalla rakastankin tätä. 

Mulla on kokoajan hirveä kiire kokea kaikkea ja olen taas alkanut stressaamaan. Pääsin stressaamisesta jo vähäksi aikaa irti! Mietin jokapäivä voi ei, voi ei miten pärjään kun on näin vähän rahaa? jne. Mun on oikeesti tehtävä suunnitelmia, että voidaan lähteä Idan kanssa reissaamaan ympäri Irlantia (tietysti haluan myös tuoda mahdollisimman paljon ihania joululahjoja kaikille!) Joten mun on alettava ajattelemaan haluanko oikeasti niin paljon ostaa jonkun asian mikä näyttää musta niin mahtavalta. Totuus vaan on, että täällä on niin upeat tarjonnat, että aina löytää varmasti sen mitä tarvitsee.

Oon huomannut, että on rankkaa kun kaikki ympärillä on kokoajan niin uutta. Nojoo en oo ihan hölmö vaan tottakai tajusin jo Suomessa, että ei oo ihan helpointa kun kaikki on uutta ja erilaista. Musta vaan välillä tuntuu, että on liikaa uusia ärsykkeitä ympärillä kun ei ole edellisiinkään vielä ehtinyt tottua. On toki tosi kiva juttu mennä bussilla kaupunkiin, mutta kauhistelin  just tänään, että jos mut tipautettaisiin taivaalta tälle bussi reitille en varmasti ees tietäis mihin suuntaan lähteä kävelemään. (Joten onneks ei tipauteta) 

Haukkasinko liian ison palan kun lähdin heti ensimmäiselle kunnon ulkomaan matkalle näin pitkäksi aikaa ja vielä yksin? Ei musta siltä tunnu, mutta välillä vaan on helpompia ja välillä vaikeampia päiviä.  

Ikävä on suurin ongelma mulla varmaan. Siis tiedän, että voin aina mennä kotiin  jos en viihdy tai jos tuntuu siltä, että ei vaan suju. Ongelma varmaan tuleekin siinä kun mulla on niin päivisin niin paljon tekemistä, että ei edes ehdi tulla ikävä! Todella harvoin päivällä tulee useammin kun kerran ajatus, että voi kun rakas olis tässä tai muuta sellaista. Kuitenkin sit taas iltasin (ja aika usein aamusin.) tulee tosi paha mieli ja alkaa miettimään, että voi kun se toinen olisi siinä vierellä. Monesti jos päivä on mennyt todella myöhään ja haluaisi kertoa jonkun jutun kaverille ja tajuaa, että kello on kotona kaksi tuntia edellä eikä varmasti ole enää kukaan hereillä kenelle puhua.

Ikävä on siis suurin haaste henkilökohtaisella tasolla. Joka tapauksessa mä vaan rakastan Irlantia!!

Niin kaikki kuvat siis on ihan satunnaisesti otettu jostain mun kuvien kätköistä. Ensimmäinen kuva on vaan yks todiste mun mielestä kauniista ovesta. Tokassa kuvassa on maisema mikä mun oikeella puolella näkyy kun istun laiturilla (mun lempipaikassa) ja juttelen Idan kanssa tai vaan hengailen yksinään. Viimisessä kuvassa pala Phoenix Park:ia. 

Hyvää yötä kaikille <3